Aimo Viherluoto (1911-1956) ja Pentti Viherluoto (1915-2004)kuuluvat siihen taiteilijoitten joukkoon, jotka ovat viettäneet kesiään Ruissalon vehreydessä ja saaneet innoitusta luomistyöhönsä sen ainutlaatuisesta luonnosta ja ilmapiiristä. Tatiteilijaveljesten varhaislapsuus 1910-luvulla ja ensi kosketus Ruissaloon sattui aikaan, jolloin saaren huvilakulttuuri yhä heijasteli porvariston pakoa kaupungin tomusta luonnon helmaan, jolloin matkanteko kesäparatiisin ja kaupungin välillä saattoi taittua höyrylaivan kannella, aikaan jolloin pitsihuviloita asutti varakas porvarisperhe palveluskuntineen ja puutarhureineen.

Viherluotojen kesäpaikka ei kylläkään ollut mikään pitsihuvila, vaan pienen pieni mökki – alkujaan renkitupa – joka sijaitsi 1850-luvulla rakennetun Villa Vikarsin ja huvilaan liittyneen maatalon kainalossa.

Pentin, Aimon ja Ruissalon yhteinen tarina alkaa Pentin syntymävuonna 1915:

”Minä, allekirjoittanut, puutarhuri Mats Nestor Örnberg tällä kauppakirjalla myyn ja luovutan kirvesmies Kaarlo Henrik ja hänen vaimolleen Fanni Maria Viherluodolle ... rakennuksen, joka sisältää yhden huoneen, eteisen ja kaksi konttooria, Ruissalon saarella ... Tämän vakuudeksi olen minä todistajain läsnäollessa allekirjoittanut Ruissalossa, marraskuun 1 pnä v. 1915 ... ”

Mökin hankkimisen aikaan Fanny ja Kaarlo Viherluoto pitivät ruokalaa Turussa Venäjän Kirkkokadulla (nyk. Yliopistonkatu), mutta entiseltä ammatiltaan perheen isä oli kirvesmies ja rakentaja. Hän suunnitteli ja toteutti mökkiin lisätyn kuistiosan - myös pienet päätykoristelut ja lehtisahaukset ovat todennäköisesti hänen työtään.

Varhaisista kesistään Ruissalossa Pentti on muistellut erityisesti soutelu- ja kalastusretkiä isänsä kanssa sekä hiljaisena lipuvia valkokylkisiä höyrylaivoja, jotka pysähtyivät koristeellisten laiturien päähän jättämään ja ottamaan matkustajia. Villa Vikarsilla oli laivalaiturinsa viereisessä Hiiriluodossa. Siellä Pentti ja Aimo usein olivat äitinsä kanssa vastassa kaupunkiasioilta palaavaa isää. Laituriin kiinnittyvän laivan ja ”trossipoikien” touhun seuraaminen oli pikkupojista tosiaan kiehtovaa ja jännittävää.

Vaikka sota myllersi 1910-luvun loppupuolella oloja Suomessa ja maailmalla, kesät Ruissalossa sujuivat kuitenkin ilmeisen leppoisissa merkeissä. Sitten tuli vuosi 1920. Espanjantaudiksi kutsuttu Eurooppaa kiertänyt influenssaepidemia katkaisi Kaarlo ja Fanny Viherluodon elämän. Pojat Aimo (8 v.) ja Pentti (5 v.) jäivät orvoiksi.

Onneksi oli ”mummu” Maria Forsström, Kaarlon äiti, joka jäi huolehtimaan pienistä veljeksistä. Ja jäi Ruissalon mökki! Jäi Vikarsin huvilan omistaja, ystävällinen merikapteeni Eklund palvelijoineen ja kesävieraineen, jäivät maataloa pitäneet Sainiot ja läheiseen ”Kirkkovillaan” muuttanut Wirtasenperhe, jonka lapsista tuli poikien parhaita leikkikavereita. Ja Pentille jäi isoveli Aimo – ”se joka tiesi ja osasi” – idoli, esimerkki, huolenpitäjä, innostaja, kannustaja.

Pentin muistelut mummusta ja lapsuuden ajoista liittyivät melkein aina Ruissaloon, sen ihmisiin ja leikkeihin - kuin kesä Ruissalossa olisi ollut se ”oikea elämä” ja kaupungissa vietetty talvi kouluineen vain ohimenevää uuden seikkailun odotusta. Vanhempansa menettäneiden pikkupoikien elämä näyttää sujuneen turvallisen oloisena mummun ja muitten tuttujen, hyvien ihmisten parissa. Tilaa jäi kokonaisille mielikuvitusmaailmoille, joita näyttää syntyneen Ruissalon tammien katveessa kuin itsestään. Nämä tarinat elettiin todeksi, niitten itsekeksittyä salakieltä puhuttiin, niistä laulettiin, piirrettiin, kirjoitettiin.Kirjoittamiseen ja piirtämiseen tarvittavaa paperia ei tosin aina ollut tarpeeksi saatavilla, mutta kun into oli suuri, kaikki käärepaperinkulmatkin tulivat talteenotetuiksi ja tarkkaan käytetyiksi. Yhtä ulkonaisen vaatimattomasti lähti liikkeelle Pentin soittajanura: ensimmäiset sävelet hän näppäili Wirtasten ”Pirunkirkon” vintiltä löytyneellä kanteleella.

Sekä Pentti että Aimo olivat monilahjakkuuksia, jotka jatkuvasti innostivat toisiaan ja vaatimattomista oloista huolimatta etsivät väyliä uuden oppimiseen ja taitojensa kehittämiseen. Toisaalta rikkauttakin oli – kaikilla ei ole onnea kokea sellaista ylellisyyttä, mitä Ruissalon satumaisen luonnon läheisyys tarjoaa. Tuntuu jopa siltä, että juuri Viherluotojen mökin ja Choraeuksen lähteen seutuvilla Ruissalon taianomaisuus huokuu vahvimmillaan! Ketäpä ei lumoaisi vihreän lehtometsän läpi siivilöityvä ilta-auringon kulta, keväiset valkovuokkokentät, vanhojen tammien takaa nouseva kuu, öisestä metsästä leijuva lehdokin tuoksu.

Molemmat pojat sekä piirsivät, sävelsivät että kirjoittivat runoja ja tarinoita. Näitä hienosti kuvitettuja seikkailuvihkosia luettiin leikkitoverusten omassa kivistä, laudoista, oksista ja sammaleista rakennetussa ”Metsolassa”. Tämän monihuoneisen linnoituksen pääarkkitehtina oli toiminut Aimo-veli.

Tuli vuosi 1928 ja lapsuuden loppu. Mummu, joka oli seitsemänkymmenen jo jäädessään huolehtimaan kahdesta pienestä orvosta, kuoli jaksettuaan hoivata poikia kahdeksan merkityksellisen vuoden ajan. Aimo ja Pentti jäivät kahden, 17- ja 13- vuotiaat veljekset. Ja jäi Ruissalon mökki! Onneksi jäi myös Portsan puutalon hellahuone, jossa mummu ja pojat olivat asustaneet talvisin.

Elämä jatkui. Aimo ”Amme” paneutui yhä enemmän kirjoittamiseen ja sitä tietä toimeentulon hankkimiseen. Hän ahmi kirjoja ja tiedeartikkeleita, opiskeli itsekseen kieliä mm. ruotsia ja englantia, perehtyi elokuvan maailmaan, kirjoitti novelleja, seikkailu- ja kauhukertomuksia, elokuvaesittelyjä ja -kritiikkejä, suomensi iskelmätekstejä, sanoitti lauluja. Myöhemmin sekä Aimo että Pentti kehittyivät myös taitaviksi valokuvaajiksi.

Pentti pääsi 14-vuotiaana kemigrafin oppiin Turun Sanomiin ja ja samalla opiskelemaan Turun piirustuskouluun, jota siihen aikaan kansoittivat monet sittemmin suurta kuuluisuutta niittäneet taiteilijat. Pentin lahjakkuus löysi ilmaisukseen erityisesti kuvataiteen ja musiikin. Hienoja melodioita alkoi syntyä ”Ammen” teksteihin. Soittimeksi valikoitui tenoribanjo, jota Pentti soitti Rytmiorkesterissa jo 16-vuotiaana. Vähän myöhemmin instrumentiksi tuli kitara, ja Pentti olikin ensimmäisiä taitajia, kun Suomessa alettiin käyttää kitaraa tanssiorkesterien kokoonpanoissa. Kuvaavaa on, että Pentin ensimmäinen ”virallinen” sävellys on 14- vuotiaana tehty ”Ruissalo-valssi”. Ja millainen sävellys: kauniisti keinuva, melodinen, hienosti muotoiltu, monitaitteinen kuin aikansa upeat konserttivalssit!

Pentin 30-luvun alun sävelmissä voi vielä kuulla kaikuja vanhasta kansanlaulunomaisesta tyylistä. Ei ihmekään, koska hänen ensimmäiset musiikkimuistonsa liittyivät äidin laulamiin kansansävelmiin. Vihko ilman nuotteja oli yhä tallella, kun äiti ei enää itse ollut laulamassa. Siitä Pentti joskus lapsena yritti tapailla sanoihin säveltä – ja jos ei muistanut, keksi itse. Sitä paitsi Aimo ja Pentti kuuluivat vielä juuri ja juuri siihen sukupolveen, joka oli nähnyt ja kuullut nuorison viettävän aikaa Ruissalon maantien varressa piiritanssein ja –lauluin!

Pian levisivät kuitenkin jo jazz-vaikutteet maailmalta Suomeen ja Ruissaloon asti, ja orkesterienkin tanssimusiikki muutti täysin ilmettään. 30-luvun loppupuolella, kun jopa Amerikassa yhä päiviteltiin tanssipaikkojen rytmikästä musiikkia ja ”villiä menoa”, Aimo ja Pentti elivät jo vahvasti mukana ja svengasivat sanoituksissaan ja sävelissään parhaaseen ajan henkeen.

Vuosi 1939 ja talvisodan syttyminen muutti monen suomalaisen elämän. Joulukuun 19.päivänä Turkua pommitettiin, ja kohtalo iski Portsaan, Vuorelan taloon, jossa Viherluodon veljesten koti sijaitsi. Siinä paloi sekin vähä, mitä pojille oli jäänyt vanhemmilta muistoksi. Paloivat myös kaikki siihenastiset sävellykset ja Aimon kirjallinen tuotanto. Vain muutama nippu käsinkirjoitettuja seikkailuvihkosia löytyi raunioista – tiukkaan painuneina ne eivät olleet päässeet syttymään, vain vähän reunoiltaan kärventyneet. Suuri osa nuoteista ja lauluistakin saatiin tosin pelastetuksi, sillä Aimo kirjoitti ne uudestaan, ulkomuistista!

Yhä jäi veljeksille luova lahjakkuus ja hämmästyttävä elämänusko. Ja jäi Ruissalon mökki! Jäivät ne muutamat tavarat, jotka siellä sattuivat olemaan talven yli. Jäi Aimon taskussa pommituksen sattuessa ollut isän kultainen taskukello, jota eikoskaan myyty pois! Jonain vuonna, rahasta kun oli tiukkaa, Aimo ja Pentti vuokrasivat pikkuisen mökkinsä muille kesäpaikaksi ja asustivat itse mökin vintillä. ”Huoneen” seisomakorkeus harjan kohdalla oli 150 sm, ikkuna pieni kuin käkikellon luukku, ja kulku ylös kävi ulkoa nuoratikkaita pitkin. Jotenkin vain seurasi taiteen taikamaailma veljeksiä sinnekin. Olo oli ulkonaisesti pientä, mutta sisäiset visiot sitäkin elinvoimaisempia. Ja ympärillä tammimetsät huokailivat tarinoitaan sille, joka halusi kuulla.

Ensimmäiset levytykset Pentin säveltämistä ja Aimon sanoittamista lauluista tehtiin jo sotavuosina. Suosioon nousivat mm. ”Kaukainen ystävä”, ”Punaiset lehdet”, ”Pieni polku”, ”Aamu Airistolla”.

Sodan jälkeen elämä alkoi taas avartua. Vaikka pula-aika vallitsi, mm. mediat ja viihdemaailma kehittyivät harppauksin. Turussakin tuotetiin sekä äänilevyjä (Sointu) että elokuvia (veljekset Kivimäki), ja myös Viherluodot olivat mukana, tottakai.Atlantin takaa virtasi vaikutteita, joita Aimo seurasi suurella mielenkiinnolla. Hän tilasi ja luki englanninkielisiä julkaisuja ja ansioitui eritysesti elokuvaasiantuntijana. Pentti ahkeroi musiikin parissa ja kulki tanssiyhtyeineen ympäri maakuntaa tuohon aikaan sangen suosittujen viihdekiertuiden mukana. Melko pian hän kuitenkin palasi entiseen päivätyöhönsä Turun Sanomien kuvakelaitokseen.

Kesäkuussa 1948 elämä hymyili taas: Pentti vihittiin avioliitton Laila o.s. Nummilan kanssa, joka oli kotoisin naapurisaarelta Hirvensalosta. Sitten seurasin minä, syksyllä 1949!

Pentin tavoin minutkin vietiin jo vauvana Ruissalon taikapiiriin. Lapsuuden kesä oli aina – vielä lukioikäisellekin – pitkä vihreää valoa kuultava tunneli, joka tuntui jatkuvan ikuisesti, loppupäätä ei edes näkynyt. Vehreyttä riitti, ruohoa ja kosteutta tihkuvaa sammalta varpaitten välissä, piiloleikkejä pellolla heinäseipäitten seassa.

Iso porvarishuvila mökkimme vieressä oli muuttanut muotoaan: 50- ja 60-luvun tapaan se mahdutti sisäänsä lukuisia kaupunkilaisperheitä, jotka vanhaa huvilatraditiota noudattaen muuttivat koko kesäksi luonnon keskelle kimpsuineen ja kampsuineen. Maatalossa kymmenen metrin päässä oli yhä hevonen, possuja, kanoja, lehmiä ja epälukuinenmäärä puolivillejä kissoja. Kun emäntä illansuussa kalisteli maitokärryineen ja lehmiään huhuillen laitumelle Hiiriluodon tien varteen, kesäyhteisömme lapset kirmasivat laumana perässä ihailemaan lypsytoimitusta. Lypsyn jälkeen mitattiin maidot maatalon seinustalla odottaviin kesäasukkaitten kannuihin. Niitä olikin siellä rivissä ainakin toistakymmentä.

Parasta oli kuitenkin luonto ja vihreys! Isän kanssa soudeltiin, kierreltiin kaislikoita, keräiltiin ajopuita hellanpesässä poltellavaksi. Ja aina vesillä ollessamme hän hyräili jotain meriaiheista laulua, omaa tai toisten tekemää: ”...niin merelläkin vaan on ihanaa, kun sinipinta tuudittaapi laivaa...” Äidin kanssa sain nauttia kesästä mustikkametsässä ja rannassa mattoja pesten. Mattopyykki lieneekin maailman paras huvin ja hyödyn yhdistelmä!

Monet varhaisimmista Ruissalon-muistoistani liittyvät kuitenkin ”Ammeen”, isän veljeen, joka yhä asui perheemme kanssa. Kaupunkikotiin hänelle rakennettiin oma vinttikamari, kun Pentti ja Laila menivät naimisiin. Ruissalossa jo olikin se vanha matala kodikas vintti! Siellä kuuntelin innosta kihelmöiden, kun Amme kertoili pikkutytölle sopivia versioita seikkailutarinoistaan. Amme otti 2-vuotiaan mukaan metsäretkilleen, kun ensin olin urheasti luvannut, että hän saa puukolla leikata jalkaani haavan ja imeä myrkyn pois, jos kyy sattuisi puremaan. Amme varoitti menemästä yksin kauas metsään, varsinkaan ”Jäniskallion kokkaan”, missä Ruissalon muuten niin harvinaiset käärmeet viihtyivät. Siellä ne kuulemma olivat ranteen paksuisia ja niitä oli paljon, ihan puitten oksilta niitä roikkui. En koskaan lapsena käynyt tarkistamassa.

Amme tunsi linnut ja kukat ja sienet. Useimmat kasvit muistan vieläkin hänen nimeäminään. Mökin kirjahyllyssä olivat mm. Otavan Värikuvakasvio, Pieni lintukirja ja sienikartta. Ammen kanssa sitten opettelin sienten keruuta, tunnistusta sekä perkaamista paistettavaksi, ahh. Ammelta opin luonnon ihailua ja kunnioitusta, liikkumista luonnon ehdoilla, roskaamatta ja jälkiä jättämättä. Jos halusi poimia kukan tai taittaa oksan, se piti tehdä niin, että mitään ei voisi huomata puuttuvan.

Ammen ja ”kylän” poikaviikarien kanssa otettiin joskus varusteiksi upeat itsetehdyt keihäät ja kilvet ja lähdettiin Tarzan-retkelle hämärtyvään metsään. Tai hiivittiin niitylle odottamaan keijukaisten ilmestymistä.

Elämän kauneuden keskellä myös luopumiset seuraavat toinen toistaan. Nämäkin seikkailut tuntuvat päättyneen ennen aikojaan. Aimo sairastui aivosyöpään, jota useista leikkauksista huolimatta ei saatu kuriin. Tuli tammikuu 1956, ja Pentti menetti rakkan veljensä, joka lapsuudesta lähtien oli kulkenut rinnalla, katsonut perään ja ollut inspiroivana esikuvana. Tällä kertaa Pentille onneksi jäi perhe: vaimo ja pieni 6- vuotias tyttö. Ehkä Amme uskalsi nyt luovuttaa, kun Pentillä oli oma perhe? Oli perillisenä tytär ja tukena toimelias vaimo. Ja jäi Pentille Ruissalon mökki!

Aimon elämäntyö katkesi kovin varhain. Kun aikaa on jo kulunut, on tekijän muistokin jäänyt vuosien varjoihin. Tänä vuonna, 19. marraskuuta 2011, tulee kuitenkin kuluneeksi sata vuotta Aimo Viherluodon syntymästä, ja on paikallaan muistaa hänen edistyksellistä toimintaansa erityisesti viihdekulttuurin alalla. Myös Ruissalon kohtalo ja luonnonsuojelu olivat hänelle erityisen tärkeitä ja läheisiä. Elokuva-aineistojen ohella hän keräsi ahkerasti lehtileikkeitä näistä aiheista. Arkistosta löytyykin leikkeitä jopa 80 vuoden takaa.

Pentin luomistyö sen sijaan jatkui edelleen. Uusien laulujen säveltäminen alkoi luistaa, kun kontakti tunnetun sanataiteilijan Veikko Lavin kanssa tiivistyi. Ruissalon kesistä muistankin isän hyräilemässä ja sommittelemassa säveliä Lavin sanoihin: ”...sinne kalliolle majan rakennan / tyttöselle jolle lemmen omistan...” ”...mä milloin kitaraani tartun ja sen kieliä näppäilen...” ”voi kohtalo kummasti viedä / meitä riemussa, myös surussa...” Tunnettuutta alkoi taas tulla myös valtakunnan mitassa, kun 40-luvun foksi ”Puhelinlangat laulaa” koki uuden tulemisen 60-luvulla Katri Helenan letkajenkkaversiona. Myöhempinä vuosina Pentti teki paljon mm. tilaussävellyksiä. Turkuaiheisia ja turunmurteisia lauluja sekä hienoja laulelmia syntyi yhteistyössäsanoittaja Pekka Niemen kanssa. Pentti osallistui menestyksekkäästi myös kilpailuihin: Turku-seuran kotiseutulaulukilvassa tuli voitto Anna-Mari Kaskisen sanoihin tehdyllä sävelmällä ”Laulu Turulle”. Muusikon ura jatkui niin ikään pitkään, vaihtelevissa kokoonpanoissa soittaen ja laulaen.

Kuvataiteeseen Pentti ei haaveistaan huolimatta ehtinyt eläkevuosinaankaan paneutumaan. Hänen työnsä syntyivät lähinnä hetkelliseen tarpeeseen ja tiettyyn tilanteeseen, työvuosina sanomalehden palveluksessa ja esim. omien nuottijulkaisujen upeiksi kansikuviksi. Lahjaksi valmistuneita akvarelleja, oljyväritöitä ja tussipiirroksia riippuu monen enemmän ja vähemmän tutun turkulaisen seinällä. Oma lukunsa ovat monet Pentin tyylillä tekemät ex-librikset sekä taidokkaasti tekstatut ja kuvitetut onnitteluadressit, jotka myös ovat päätyneet tilaajilleen ja saajilleen eri puolille. Kotona on onneksi tallella mm. hieno maalaus Choraeuksen lähteestä, Viherluodon veljeksille niin rakkaasta Ruissalon näkymästä, sekä seinän kokoinen maalaus huilua soittavasta Panista metsänneitojen ympäröimänä.

Aimo Viherluodon (alias Harry Etelä, Timo Haukkala, Elmo Tero) ja Pentti Viherluodon laulut kertovat Turusta - ”vanhan linnan puistosta”, ”iloisesta soittajapojasta” – Ruissalosta - ”pienestä polusta”, ”Ruissalon sinikelloista” – Airistosta - ”tuuli vinhasti soi, välke vain ilakoi”, ”luo aamuaurinko kimmeltään”...Myös sävelten ja sanojen takaa löytyy taianomaisen ympäristön lumous: Aimon seikkailunovelleissa ratsastajat laukkaavat yhtä aikaa Ruissalon ja ritariajan Englannin tammimetsissä, henkilögallerioissa sekoittuvat paikallisten originellien ja Edgar Allan Poen hahmot, iskelmäteksteissä vaellellaan samalla kertaa niin mustavalkoisten Hollywood-klassikkojen kuin turkulaisen laitakadun hämärässä.

Vuonna 2004, marraskuun kahdeksantenatoista, Turun, Portsan ja Ruissalon poika, kotiseutunsa suuri ystävä ja ihailija Pentti Viherluoto kuoli pitkän päivätyön tehneenä, paljon maailman menon muutoksia kokeneena, ”elämästä kyllänsä saaneena”. Meille jäivät laulut ja kuvat, muistot luovasta mielestä, joka halusi nähdä kaikessa kauneuden, nähdä pintaa syvemmälle olevaisen sieluun. Ja jäi Ruissalo, jäi mökki...

Virpi Metsätähti

kirjoittaja on Pentti Viherluodon tytär

Alla vanhain tammien
Kuiskaillen ja soiden
Kukkii sinikellot Ruissalon.
Metsätietä astelen
Hiljaa unelmoiden.
Suvi armas jälleen tullut on.
Ylläni soi viserrys riemuinen,
Asuu sydämessäin onni taivainen.
”Vuosisadat vaihtuvat -
Ikuinen on lempi”,
soittaa sinikellot Ruissalon.

(”Ruissalon sinikellot” HE/AV)

Kirjaudu

Etsi

Website Security Test