makila_1Turkulainen Otto Mäkilä (1904–1955) kuuluu 1900-luvun alkupuoliskon merkittävimpiin suomalaisiin taiteilijoihin. Mäkilän taiteen yhteydessä totuttiin jo 1940-luvulla puhumaan surrealismista, vaikkei hän itse koskaan surrealistiksi itseään lukenutkaan. Mäkilän uran ja taiteellisen kehityksen kannalta oli onnekasta, että hän saattoi jo uransa alkuvaiheessa matkustaa mm. Tukholmaan ja Pariisiin, joissa hän imi itseensä eurooppalaisen modernismin vaikutteita. Otto Mäkilä suhtautui taiteeseen intohimoisesti – hän vaati paljon sekä itseltään että muilta. Taiteilijan tuli alati suunnata eteenpäin, kyseenalaistaa vanha ja etsiä uutta. Tälle levottomalle etsijälle luonto oli kaiken taiteen alkukoti, mutta se toi myös rauhan ja yksinäisyyden, joita Mäkilä eniten kaipasi. Hän eli suuren osan elämästään Ruissalossa kulkien sen metsissä ja rannoilla. Ruissalo on ikuistunut myös moniin hänen teoksiinsa ja välillisesti vaikuttanut hänen taiteensa luonteeseen.

Otto Mäkilän ja hänen perheensä pitkäaikainen koti, vuonna 1851 valmistunut Villa Roma oli alkujaan turkulaisen kulttuurivaikuttajan Nils Henrik Pinellon kesäasunto. Pinello myi tilan Suomen Talousseuralle koeviljelytilaksi. Otto Mäkilän isä puutarhuri Joakim Mäkilä osti Villa Roman ja sen tilukset vuonna 1904. Huvilan mailla, joiden pinta-ala oli noin kuusi hehtaaria, viljeltiin viljaa, perunaa, tupakkaa, mansikkaa, kukkia ja monia muita kasviksia. Kolmen sukupolven laaja perheyhteisö sai siitä elannon, sillä Villa Roma tunnettiin turkulaisten suosimana taimien ja vihannesten hankintapaikkana. Tilan erikoisuuksiin kuului ruokapöytien uusi tuttavuus, tomaatti, ja valkoinen kurkku, joka nykyisin on hävinnyt uusien tulokkaiden teiltä. Otto Mäkilän puoliso Toini Mäkilä hyödynsi lisäksi Ruissalon metsien antimia monipuolisesti; hän keräsi ahkerasti marjoja, sieniä ja pähkinöitä.

Otto Mäkilä asui Villa Romassa elämänsä loppuun asti lyhyitä poikkeuksia lukuun ottamatta. Luonto oli hänelle tärkeä voiman, innoituksen ja virkistyksen lähde. Ruissalon luontoon liittyy myös tapaus, joka antoi nuorelle alituiseen piirtäneelle pojalle kimmokkeen hakea taiteilijan oppiin. Metsässä vaeltaja poika kohtaa ihmeellisen näyn: auringon valo tunkeutuu puiden lehvästön läpi valaisten metsän hämäryyttä. Kohta poika huomaa edessään taiteilija Victor Westerholmin, joka ikuistaa edessään olevaa näkymää. Otto Mäkilä on tuolloin 16-vuotias, hän tietää nyt haluavansa taiteilijaksi.

Mäkilän omakohtaisen ja kiinteä suhde luontoon kuvastui hänen kiinnostuksen kohteissaan. Mäkilä oli kiinnostunut urheilusta, hän kuunteli hiihtokisoja radiosta ja nuorena hän itsekin hiihti ja juoksi. Samoja Ruissalon teitä ja polkuja pitkin juoksi myös turkulainen urheilun suurnimi Paavo Nurmi, jonka tuttavapiiriin kuului urheiluohjaaja Paavo Karikko. Karikosta tuli Mäkilän taiteen ihailija ja kerääjä. Myös metsästys kiinnosti Mäkilää nuorempana, ja muistiinpanoista käy ilmi, mitä saaliista hän kulloinkin sai. Mäkilältä jälkeen jääneestä aineistosta on myös löytynyt metsästysaikataulu, josta käy ilmi, mitä eläimiä sai mihinkin aikaan metsästää. Luonto saa hänen taiteessaan useita eri ilmiasuja. Sulautuminen osaksi luontoa toi rauhan. ”Onni: tila, jossa ollaan eläin tai kasvi”, Mäkilä kirjoitti aforismissaan. Epätoivon syövereissä luonto on lohdun tuoja, syli johon voi painautua. Luonnon aikaansaama vitalistinen elämänvoima välittyy puolestaan auringonpalvojissa ja uimareissa. Mäkilä kaipasi toisinaan syvästi yksinäisyyttä – se käy ilmi hänen kirjoittamistaan mietelmistä ja ystäville osoitetuista kirjeistä: Yökulkijan ja sen eri variaatiot voikin tulkita eräänlaisiksi omakuviksi. Luonnon mystistä ulottuvuutta edustavat Kiusaus- ja Maahinen-teemaan liittyvät teokset.

Otto Mäkilän vireintä työskentelyaikaa oli kevät ja kesä. Hänen tuotannossaan tunnetaan lukuisia luontoretkillä maalattuja akvarelleja, joissa Ruissalon luonnon vihreys ja elinvoima välittyy edelleen todentuntuisena. Mäkilä käytti kohteena hahmottamiseen menetelmää, joka oli sukua 1700–1800-luvun maisemamaalareiden käyttämälle Clauden lasille (Miroir de Claude). Sen sijaan, että Mäkilä olisi käyttänyt värillisiä peilejä, hän suosi ulkona maalatessaan aurinkolaseja. Tämä auttoi häntä erottamaan maisemasta olennaisen, sillä värillinen lasi tasaa tarkasteltavan kohteen sävyeroja. Mäkilä suhtautui maiseman tallentamiseen itselleen tyypilliseen kunnianhimoiseen tapaan; hänen kerrotaankin sanoneen, että saadakseen yhden hyvän työn hän joutui tekemään niitä 30.

makila_2Poésie (1938) kuuluu Otto Mäkilän tunnetuimpiin ja rakastetuimpiin teoksiin. Se on kuitenkin Mäkilän taiteen kokonaiskuvaa tarkasteltaessa varsin poikkeuksellinen työ. Vaikka valtaosa Mäkilän surrealistiseksi luettavasta tuotannosta edustaa vakavaa, melankoliaan taipuvaista pohdintaa, tämä yhtäaikaisesti iloa ja rauhaa henkivä teos on muodostunut Mäkilän tuotannon kannalta ikoniseksi. Maalauksella on yhtymäkohtia Marc Chagallin teokseen Le Poète allongé (1915). Poésieta on kuvattu paimenidylliksi, mutta teoksen nimestä voi tehdä tulkinnan, jonka mukaan kyseessä on luovuuden hetken, inspiraation kuvaus. Merkillepantavaa on runoilijan, luovan yksilön, harmoninen, onnen täyteinen yhteys luontoon. Poésie on alku ja Omega, kreikan kielen viimeinen kirjain, on tarinan murheellinen loppu. Tarkastelemalla Omega-teeman eri versioita saadaan aikaan kertomus, joka alkaa ihmisen ja luonnon paratiisillisesta yhteen nivoutumisesta ja johtaa ahdistuksen täyttämään, kuolemalle alistuneeseen eristäytyneisyyteen. Sama yhteyden ja erkaantumisen teema on löydettävissä Mäkilän muustakin tuotannosta.

Huolimatta uudenlaisen ilmaisun omaksumisesta Mäkilä korosti edelleen sitä, että taide on tekijänsä sisäisen maailman heijastaja. Kypsään ikään ehtinyt taiteilija koki vielä uuden voimakkaan luomiskauden, vaikka tunsikin epävarmuutta siitä, kuinka uudet abstraktit teokset otettaisiin vastaan. Kuin tiedostaen tulevan hän kirjoitti 1954, vuotta ennen kuolemaansa: ”Elän vain saattaakseni esille muutamia kuvia, joihin sisältyy se kauneus, mistä olen elinaikanani saanut kosketuksen.”

Mia Haltia, amanuenssi/Turun taidemuseo

Kirjoittaja on kuratoinut Turun taidemuseossa 29.5.11 asti esillä olevan Otto Mäkilä – Punainen levoton kipinä –näyttelyn.

Etsi

Website Security Test